Jokainen täysi-ikäinen tietää termin ”syöpä”, useimmille se on etäällä leijuva, muita ihmisiä koskettava kuoleman kuppa. Medioissa ilmestyy aika ajoin otsikoita, joissa julkisuuden henkilö kertoo sairastuneensa syöpään ja todetaan että parisuhde on kantava voima täydessä meikissä valokuvauksellisessa miljöössä. Vähemmälle kerronnalle jää se miten diagnoosin kanssa eletään. Tarinoista puuttuu graavi todellisuus missä oksentaminen, paskantaminen, mikään ruoka ei maistu, huimaa, iho hajoaa, muisti ei toimi, limakalvot huutaa hoosiannaa ja pankkitili tyhjyyttään on arkipäivää. Syöpäkauden aluksi kyseessä on kuolevaisuuden kokemuksen aiheuttama trauma, minkä toimintalogiikka on suurin piirtein kuin sama kuin missä tahansa muussa elämää uhkaavassa kriisissä, kuten vaikkapa autokolarissa: osa ihmisistä toimii automaattiohjauksella tehden sen mitä pitää ja romahtaen myöhemmin, osa ihmisistä romahtaa psyykkisesti välittömästi. Niin tai näin, kyseessä on elämää uhkaavan kriisin aiheuttama psyykkinen trauma. Ensikäynnilläni Meilahden Syöpiksellä ilmoitettiin, että hoidot alkaa. Minä ymmärrän hoitamisen kokonaisvaltaisena konseptina, en ainoastaan kirurgiana ja lääkityksenä joten en ymmärtänyt miten minua tullaan hoitamaan. Lääkitys vei aikaa noin 1,5h suoneen kerran neljässä viikossa ja tabletteina kolmen viikon kuuri sekä keholle viikon toipumisaika ja sitten sama uudestaan ja uudestaan. Varsinaisen syöpälääkitykseen toki lisänä lukuisten sivuvaikutusten hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden otto. Ajallisesti siis meilahtelaisen hoitamisen aika on hyvin lyhyt. Tässä meilahtilaisessa konseptissa psyyken hoitaminen jäi omalle vastuulle ja kaadoin sen vastuun lähinnä työterveyslääkärilleni Jaanalle. Joku maailman energiajumala antoi tuon urheilukieltä ymmärtävän ihmisen, ei vain lääkärin, juuri siihen viimeiseen paikkaan, missä hukkuvasta saadaan ote ja nostetaan kohti pintaa. Kävelin yhä uudestaan ja uudestaan ympyrää Nuuksion Haukkalammella. Siihen kyllästyttyäni siirryin tuijottamaan uimahallin altaan päätyjen kaakeleita ja kattoparruja, vesijuoksin 25 metriä edestakaisin, uudestaan ja uudestaan, höyrysaunaan hetkeksi ja takaisin ulkomaailman laitamille omaan pahoinvoinnin täyteiseen kuplaani ja voinnin salliessa töihin hoitamaan mummoja. Tuohon kuplaan ajautuu pikkuhiljaa, huomaamatta ja tuntee olevansa yhteiskunnan ulkoreunalla eikä ole mitään sarkaa palata takaisin vaikka kuinka haluaisi keho ei kykene entiseen elämään. Mieli on valveilla ollessaan taistele tai pakene- tilassa sillä koskaan ei tiedä mitä hetken kuluttua tapahtuu. Alkaako oksettaa, pysynkö pystyssä, kuinka pitkän matkan, kenties viisi metriä vai istutaanko vessan pytyllä ripuloimassa pyytämättä ja ei niin yllätyksenä enää tässä vaiheessa. Mieli rakentaa triggereitä; tippapussin näkeminen tv:ssä alkaa oksettaa, vatsan alueen operoinnit Greyn anatomiassa tuntuu viiltämisen häiveinä omassa vatsassa, liikennevalot ja tunnelit aiheuttaa paniikin tunteen, koska aina poistumistie lähimpään vessan pitää olla omassa hallinnassa, joten en ole vieläkään ajanut Turkuun syöpädiagnoosin jälkeen. Eletystä elämästä jää jälkiä joiden juurisyiden tunnistaminen on polku, ehkä hieman risukkoinen sellainen, takaisin elämänhallintaan.
Ammoisina aikoina maan pinnalla tallusteli spitaalia sairastavia ihmisiä. Spitaali on maailman vanhin, tuhansia vuosia tunnettu infektiotauti siinä missä syöpääkin on löydetty jo muinaisesta Egyptistä ennen ajanlaskun alkua. Spitaali näkyy habituksessa kuten usein syöpäkin ja kanssaihmisten reaktio on pahimmillaan samansuuntainen: taudinkantaja aiheuttaa joissain kanssaihmisissä reaktion missä he eivät tiedä miten sairastuneeseen pitäisi suhtautua ja kuoleeko se nyt just tähän. Tiedättehän sen muutaman sekunnin hiljaisuuden ja kanssaihmisen vaivautuneen välttelyn. Siinä missä spitaaliset eristettiin yhteisöjen ulkopuolelle, syöpäpotilas putoaa sairastamisen pitkittyessä työyhteisön ja säällisen toimeentulon ulkolaidoille kunnes viimeinenkin perälauta poliittisin päätöksin pettää. Tuolloin sairastuneen elämä kutistuu entisestään omaan kuplaan missä on toivon mukaan muutama kanssaihminen jäljellä, valitettavasti näin onnellisesti ei käy kaikille. Elämän paradoksi on se, että jokainen tietää että kaikki voi mullistua sekunnissa, mutta silti eletään kuin kaikki jatkuisi ennallaan. Vakuutushenkilöni on muutamaan kertaan kysynyt haluanko vakuutuksen vakavien sairauksien varalle johon olen vastannut että näääääh, en tarvitse. Niin. Näin jälkikäteen ajatellen muutama kymppitonni tilillä olisi ollut hyväksi etenkin syöpäilyn akuuttivaiheen viime metreillä jolloin en pystynyt enää käymään töissä ja ansiosidonnainen sairauspäiväraha loppui. Mutta. Autossa on täyskasko kaiken mahdollisen varalle. Edelleen. Elämä on valintojen summa.
Syöpämuian käsikirja 