Syöpämuian käsikirja

(etym. norjal. fytta: suo, rämeikkö, kosteikko. Paska kts. edell.)

Joka kolmas sairastuu syöpään. Syöpä on kokonaisvaltainen, niin kehoon kuin mieleen ja kaikkeen ympärillä olevaan vaikuttava, elämää uhkaava vakava sairaus. Syöpä ei ole kantajansa aiheuttama. Toki elämän valinnat vaikuttavat solujen kyvykkyyteen ja kantokykyyn, mutta vaikka ihminen eläisi pyhästä hengestä niin elämän aikana tapahtuu kaikenlaista psykofyysistä ektoplasmaa mikä vaikuttaa kehollisiin toimintoihin. Eräänä päivänä jossain päin kehoa joku solu niin sanotusti flippaa kunnolla ja alkaa käyttäytyä narsistisen valtaajan tavoin. Kyse on solun reagoinnista ja tulee muistaa, että syöpäkasvain ei ole mikään ulkoavaruudesta tullut lisäke vaan jokaisen ihan oma, mielisairas solumassa. Silloin kehon omistajan psyykkisellä mielen laadulla on väliä, taisteleeko omaa kehoa vastaan vai terveiden solujen puolesta. Kukaan ei jaksa taistella loputtomiin vaan uupuu taisteluväsymykseen. Kannattaa siis olla hyvän puolella ja tukea terveitä soluja ravinnolla, levolla ja liikunnalla tekemään työnsä. Tämän yleensä oppii vasta saatuaan syöpälekalla päähän. Vaikka kuinka yrittäisi mennä posi edellä, niin tulee se hetki, jolloin ajatuksissa on vain yksi lause ”Vittu, mitä paskaa.”

Syöpäily parhaimmillaan pakottaa kantajaansa laittamaan elämänsä arvopalikat järjestykseen, mutta joka tapauksessa syöpäily aiheuttaa dominoefektin. Ensimmäisessä vaiheessa syöpämuian otsaan iskeytynyt diagnoosilapio vie jalat alta joka suhteessa. Vaakalaudalla on tietämättömyydestä johtuva epätietoisuus elinajasta, syövän hoidettavuudesta, työkykyisyydestä, taloudesta, psyykkisestä kestävyydestä; lyhyesti sanoen koko elämä on vaakalaudalla ja kukaan ei pysty ennustamaan mitä elämälle tulee käymään. Sairastunut istuu ikään kuin tornadon jälkeen elämänsä rauniokasan päällä hämmentyneenä kykenemättä toimimaan. Tämän jälkeen erikoissairaanhoito ottaa ohjat käsiinsä ja viuh; sairastunut löytää itsensä hoitoputkesta. Leikkauspäivä pam tässä, syö, pue ja saavu- ohjeistukset käteen pikatoimituksena. Sen jälkeen aloitetaan erikoissairaanhoidon kielellä ilmaisten hoidot: kuvannetaan, lääkitään, lausutaan viikosta toiseen uudelleen ja uudelleen. Samaan aikaan toisaalla omassa elämässä sairastunut ajautuu yhteiskunnan ulkokehälle sairauslomien, liikkumiskyvyn heikkenemisen ja yleistilan laskun vuoksi, ilmassa on vältettäviä viruksia ja bakteereja, oksettaa, paskattaa, muisti ei toimi, huimaa helvetisti, nestettä kertyy kehoon, deksametasonipäissään hyörii pari vuorokautta duracell- pupuna ja lähi- ihmiset pidättävät hengitystään odottaen, että kuoleeko vai elääkö tuo syöpämuia. Elämän ja kyvykkyyden ennakointi on minuuteissa ja parhaimmillaan tunneissa todentuen arjessa siten, että pystyykö syömään, jos niin mitä, voiko lähteä kauppaan, jos niin mihin kauppaan, onko siellä vessa, onko tilillä rahaa, milloin tulee lisää ja kuinka paljon, pystyykö palaamaan töihin ja kuinka pitkäksi aikaa: lista on loputon. Tunne siitä, että syöpäily on ihan vitun paskaa kiteytyy lähinnä ikuiseen pahoinvoinnin hallintaan, liikkumiskyvyn laskuun ja elämän ennakoimattomuuteen. Viimeksi mainittu on sinänsä paradoksi, sillä elämä itsessään on ennakoimaton tila, joka päättyy ennemmin tai myöhemmin kuolemaan; syöpäily vaan tuo tuon kylmän totuuden jokapäiväiseksi perusarvoksi.

Jokainen jonkun kehon osan loukannut tietää miten arjen itsestään selvyydet muuttuvat ultramaratonin kaltaisiksi treeneiksi. Ihminen tarvitsee hämmästyttävän moneen asiaan, kuten kodin artefaktien avaamiseen, perusruokailuun, peseytymiseen, kaksi kättä suoriutuakseen arkihommista. Kävelykyky tuntuu itsestäänselvyydeltä ensimmäisen ikävuoden jälkeen ja ihminen voi mennä ja tehdä lähes mitä tahansa halutessaan ”koska minä haluan.” Syöpäilyn myötä kävely- ja liikuntakyky kyseenalaistuu ensin operointien jälkeen ja sen jälkeen lääkityksen myötä hapen loppumisen tunteesta, horjahtelusta ja huimailusta tulee uusi normaali.

Lääkityksen vaikutus liikkumiskykyyn tapahtuu vähitellen kuukausien kuluessa. Ensin reagoi iho käsissä ja jalkaterissä. Elän mutsini ompelemat vauvalapaset käsissä ja uitan käsiä erilaisissa voiteissa. Tummeli osoittautuu parhaimmaksi. Käsien iho muuttuu jotenkin ohueksi ja hieman kivuliaaksi. Varpaiden kynsivallit tulehtuvat tasaiseen tahtiin ja pätevöidyn puhkaisemaan neulalla mätäkeräymät kynsivalleista kerta toisensa jälkeen. Lääkityskauden edetessä myös varpaiden iho muuttuu samoin jotenkin ohueksi. En lähde mihinkään rasvaamatta ensin jalkateriä, tämä jatkuu edelleen vaikka olen jo tautivapaalla toista vuotta. Lääkityksestä seuraa huimausta. Olo on kuin ruotsinlaivalla 20m/s kylkeen iskeytyvien laineiden tahdissa, aukeat aulatilat ilman kaiteita tai penkkejä osoittautuu aivan helvetiksi etenkin iv-lääkkeiden antamisen jälkeen. Kävelen päiväosastolta tunnelikäytävää pitkin, jossa on onneksi kaiteet ja keskivälin paikkeilla vessa. Meilahden pääsisäänkäynnin aulan ylittäminen tuntuu joka kerran ylitsepääsemättömältä haasteelta. Suunnittelen reitin sohvien selkänojia ja vastaisella puolella olevia säilytyskaappien päätyjä silmällä pitäen. Veikkaan, että ulkopuolisesta horjuminen ja esineisiin nojailu on vaikuttanut varsin epäilyttävältä. Ulko-ovelle suoriuduttuani kahden vessapysähdyksen taktiikalla, pelastuksena on Meilahden tornin ulkoseinässä oleva kaide mikä ei tosin jatku enää Haartmanin sairaalan kohdalla. Siitä eteenpäin pitää jotenkin koota itsensä ja suunnistaa maalisuora kohti parkkipaikalla olevaa autoa mihin lösähtäessään voi kokea voittajafiiliksen.